Hynynen, Jouni / Asa / Chisu / Koskinen, Samae / Martikainen, Jarkko / Uusivirta, Olavi / Vilkkumaa, Maija / Yrjänä, A.W. / Iisa / Kauppinen, Eetu : Miten lauluni syntyvät?

Hynynen, Jouni: Miten lauluni syntyvät?

Miten lauluni syntyvät?

Hynynen, Jouni / Asa / Chisu / Koskinen, Samae / Martikainen, Jarkko / Uusivirta, Olavi / Vilkkumaa, Maija / Yrjänä, A.W. / Iisa / Kauppinen, Eetu

Publisher
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Release year
2017
EAN
9789522228253
Book (hardback)
25,95 € Buy

Product is in stock in the following stores, shipping immediately

  • Kamppi, HKI 2
  • Lahti 1
  • Lappeenranta 1

You can make a reservation for this product and pick it up from the nearest Record Shop X.

Description

Millaista on suomalaisen lauluntekijän arki? Miten ja mistä laulut syntyvät? Tuleeko laulunteolla maassamme toimeen?
Suomalaisista nykylauluntekijöistä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa antologia, joka kokoaa yksiin kansiin heidän kirjoituksiaan laulunteon metodeista, kertomuksia heidän uriensa käännekohdista, aluista ja lopuista ja laulunteon filosofiasta heidän omin sanoin – kuinka heistä on tullut mitä he nyt ovat ja miten he ammattiaan käytännössä harjoittavat.
Moniääniseen teokseen on kirjoittanut yhdeksän lauluntekijää, jotka ovat kaikki omassa tyylilajissaan tunnustettuja ja aktiivisia taiteilijoita: Asa, Chisu, Jouni Hynynen, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Iisa, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä.

****

Otteita kirjasta:

ASA
Ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteet tulivat jälleen vahvasti peliin. Sama vanha ujous ja epävarmuus nousivat taas pintaan. Näin, kuinka paljon paskaa Fintelligens sai niskaansa, ja olin heidän mukanaan Kiasman lavalla, kun vanhan koulukunnan maalaajat osoittivat mieltään lentävien kananmunien merkeissä. En tahtonut itselleni enää mitään sellaista. Tuolloin päätin lopettaa musiikin tekemisen ja sanoin levytyssopimukseni Warnerin kanssa irti.

CHISU
Muutin vanhempieni eron jälkeen äitini kanssa Mikkeliin. Olin neljän vanha. Olen äitini ainoa lapsi, joten elimme kahdestaan, mikä taas tarkoitti sitä, että minulla oli ympärilläni runsaasti tilaa mielikuvitukselle. Äitini rakasti Bruce Springsteeniä, Abbaa ja Tina Turneria. Abban ”The Winner Takes It Allia” äitini kuunteli eron aikaan paljon. Vaikka biisi on tehty englanniksi, ymmärsin, että äitini lääkitsi sillä itseään erotuskaa vastaan. Ymmärsin, miten suurena voimauttajana ja kumppanina musiikki voi kulkea ihmisen rinnalla.

JOUNI HYNYNEN
Seurasimme, miten suomirockbändit toimivat. Tai jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme – olin seurannut niitä aktiivisesti jo 80-luvun puolivälistä lähtien. 90-luvun puoliväliin mennessä hommasta oli hävinnyt rähinä. Lähes kaikki muut paitsi Ismo Alanko, Kauko Röyhkä, CMX ja YUP kuulostivat liian sisäsiisteiltä. Käännekohta oli Wilma-yhtyeen näkeminen Ilosaarirockissa joskus 1996. Bändi ja sen laulaja Anna Kuoppamäki vetivät toki hyvin, mutta välispiikki ”te olette ihania” oli minulle ja Hongistolle liikaa. Päätimme, että noin hommaa ei ainakaan tehdä. Myös kaikki rocklehtien haastattelut tuntuivat omituisilta lukea. Rockista yritettiin tehdä liian älyllistä, pikkutakkijätkiä oli liikaa liikenteessä. Se ärsytti, mutta samalla myös kiehtoi jollain omituisella tavalla. Kävi mielessä, että jos yrittäisi tehdä edes suht älyllisiä tekstejä, mutta vetäisimme keikat ja haastattelut 80-luvun asenteella. Eli keikat hiestä märkinä ja täysillä volumeilla, haastattelut täydessä kännissä.

IISA
Regina, ensimmäinen bändini ikinä, syntyi rakastumisen sivutuotteena ja avasi uuden jakson elämässäni. Uusi musiikkia tekevä poikaystäväni ihastui ääneeni ja kannusti minua sen käyttöön. Yhtäkkiä meillä oli omia biisejä, joihin minä luonnollisesti bändimme vokalistina kirjoitin sanat. Kaikki tapahtui spontaanisti ja huomaamatta. Ensimmäiset koskaan kirjoittamani sanoitukseni löytyvätkin Reginan vuonna 2005 julkaistulta Katso maisemaa -albumilta. Vaikka ne tietysti osin nolostuttavat nyt reilu vuosikymmen myöhemmin, tunnistan ja tunnustan ne silti mennen tullen omikseni.

SAMAE KOSKINEN
Luulen, että paniikkihäiriöni näyttelee suurta roolia siinä, mitä teen nykyään. Usein kuulee sanottavan, että kaiken taiteen takana on trauma. Löysin musiikista oman kielen, jonka tunsin ja joka oli turvallinen. Tein pahimpina aikoina kymmeniä omia biisejä, jotka nauhoitin kasettimankalle, lauloin keksityllä kielellä ja hyvin erikoisella Aku Ankka -tyylisellä laulusoundilla. Ne muodostivat soundtrackin ahdistuksen täyteiselle elämälleni – kuuntelin niitä taukoamatta, koska pidin niitä hauskoina. Biisien tekemisen jälkeen olo oli aina puhdas ja rauhallinen, kun taas muun ajan pelkäsin kuolevani joka hetki.

JARKKO MARTIKAINEN
Meitä yhdistää musiikin tekemisen tahto, ja useita myös kaino toive elää työllään, mutta kaikki muu onkin enemmän erottavaa kuin yhdistävää. Yksi tekee lauluja, koska ajatus menestyksestä ajaa häntä siihen, toinen palvelee muusaansa, ja kolmas tekee, koska se sattuu huvittamaan häntä riittävästi. Mikään malli ei ole toista arvottomampi, on vain tärkeä löytää se itselle parhaiten istuva.
Siksi vuoden 1997 verotietoja tutkiessa olin niin hämmästynyt, kun käsitin olevani musiikkitöissä myös palkkauksen puolesta. Summa ei ollut kooltaan kateutta herättävä, mutta minulle riittävä. Tuon täystyöllisyyden tilan tulin saavuttaneeksi puolivahingossa, vain tekemällä kulloisenkin parhaani. Päätin kokeilla, kuinka pitkälle sillä tavalla voisi päästä.

OLAVI UUSIVIRTA
27-vuotiaana, kun en tukehtunutkaan omaan oksennukseeni pariisilaisen hotellihuoneen kylpyammeessa, havahduin vihdoin siihen tosiasiaan, että tietämykseni maailmasta on rajallinen ja näkemykseni auttamattoman suppea. Mitä minä tiedän mistään, paitsi omasta perseestäni, ja sitäkään en näe. Koin tekeväni Suomen parasta popmusiikkia, mutta salit olivat puolillaan. Minulla oli missio: halusin kasvattaa yleisöäni mutta säilyttää riippumattomuuteni tekijänä.

MAIJA VILKKUMAA
“Onko ollut vaikeaa olla nainen miehisessä musabisneksessä?” on kysymys, joka minulle usein esitetään. Ainakin noina katusoittokesinä naispuolisuus oli pelkästään etu, ja saimme sen ansiosta paljon huomiota ja hyvää tahtoa osaksemme. Myöhemmin sukupuoli aiheutti toki jos ei nyt vähättelyä niin ainakin aikamoista mansplainausta – jollakin keikalla joku keski-ikäinen mies kiipesi kesken kaiken lavalle vääntelemään bassosoundeja. Soitimme kadulla muutamana kesänä, ja markkinoinnillisista syistä päätimme nimetä ryhmämme Tarharyhmäksi. Se kuulosti sopivasti punkilta, lapselliselta ja myös tyttömäiseltä yhtä aikaa.

A.W. YRJÄNÄ
Suurin osa vapaa-ajasta meni kuitenkin treenikämpällä. Löysimme oluen. Joka viikonloppu oli juhlat. Bändiryppäästä vakiintui kaksi kokoonpanoa: Miro ja AMF (Arbeit Macht Frei). Ensimmäinen soitti suomenkielistä goottirokkia; jälkimmäinen konevetoista, todella sarkastista tekotaidetta tyyliin “Valse triste sovitettuna paalujuntalle ja kolmelle vanhukselle”.
Ajankuvaa: Kitarassani oli noihin aikoihin kaksi itse tehtyä tarraa. Toisessa luki “homoseksuaalinen eskatologia”, toisessa “graduaalinen eutanasia”. Me olimme epävarmoja, intellektuelleja, vähän sekaisin ja omasta mielestämme vaarallisia. Värjäsimme tukkamme. Käytimme pikkutakkia. Meille naurettiin. Kerran minut hakattiin kaupungilla ulkonäköni takia.

Share with loved ones